Blogi: Kolmen vuoden kokemuksella – järjestönäkökulmaa kehitysyhteistyöleikkausten vaikutuksista

Se oli isku vasten kasvoja. Vaaliaikana käydyt keskustelut ennakoivat kehitysyhteistyörahoituksen laskua, mutta Sipilän hallituksen leikkausten määrä, nopeus ja laajuus yllättivät.

Kansalaisjärjestöjen johtajat saivat kesäkuussa 2015 alustavat soitot ulkoministeriöstä. Järjestöt alkoivat toimia kahdella raiteella, vaikuttaa leikkauspäätökseen ja valmistella toiminnan sopeuttamista ja YT-neuvotteluja.

Kansalaisjärjestöjen vetoomuksen allekirjoitti yli 41 000 ihmistä. Se annettiin ministeri Lenita Toivakalle 8. syyskuuta, Me välitämme -mielenilmaisun päätteeksi. Siitä painui mieleen mielenosoittajien joukko ulkoministeriön edustalla, päässään paperikassit, joissa luki ”HÄVETTÄÄ!”.  He vaativat Suomelta vastuullisuutta, kansainvälisten sopimusten kunnioittamista, mutta hallitus päätti toisin.

Kansalaisjärjestösektorilta leikattiin jopa enemmän kuin kehitysyhteistyöstä keskimäärin, noin 43 prosenttia. Ohjelmatukea saavilta 22 järjestöltä lohkaistiin kultakin lähes 40 prosenttia; hankekohtaisen tuen hakukierros jäädytettiin kesken prosessin; kulttuurialan kehitysyhteistyöhankkeiden sekä viestintä- ja globaalikasvatuksen tuki-ikkunat suljettiin jatkoharkintaa varten. Leikkausten vaikutukset olivat kansalaisjärjestöille huomattavat, ja ne voi tulkita osaksi globaalia, kansalaisyhteiskunnan tilan kaventamisen trendiä.

***

Kepan tekemän kyselyn mukaan kansalaisjärjestöt irtisanoivat Suomessa ainakin 50 työntekijää ja menettivät henkilötyövuosina vähintään kaksinkertaisen määrän. Kehitysmaissa työskentelevistä irtisanottiin yli 360 suomalaista ja paikallista työntekijää. Satoja ohjelmia kehitysmaissa lopetettiin. Kielteiset vaikutukset eivät rajoittuneet vain tulevaan, vaan myös jo saavutettuja tuloksia menetettiin, kun ohjelmia piti lopettaa vauhdilla.

Pienehköllä sektorilla ei ollut Suomessa tarjota korvaavia työpaikkoja, joten monet irtisanotuista ovat joutuneet vaihtamaan alaa. Leikkaukset vaikuttivat myös alalle aikovien työllistymismahdollisuuksiin, kun järjestöt joutuivat karsimaan harjoittelijakustannuksia.

Suomi on kuitenkin, Sipilänkin hallituksen mukaan, sitoutunut saavuttamaan 0,7 prosentin tavoitteen eli osoittamaan kansainvälisten sitoumusten mukaisen prosenttiosuuden bruttokansantulostaan kehitysyhteistyöhön. Tarkat askeleet ja aikataulut ovat määrittelemättä, mutta kun perille joskus päästään, on matkan varrella menetetty paljon osaamista.

Tulevaisuudenkuvaa uusista osaajista himmentää myös se, että hallitus heikentää politiikallaan pienten, pitkälti vapaaehtoisvoimin toimivien järjestöjen toimintaedellytyksiä. Ne ovat olleet ponnahduslauta monille kehitysyhteistyön ammattilaisille.

Hankekohtainen rahoitus on näiden järjestöjen kehitysyhteistyötoiminnan perusta. Ymmärrykseeni ei mahdu hallituksen päätös keskeyttää kevään 2015 haku siinä vaiheessa, kun hakemukset oli jo jätetty. Näin tehdessään hallitus huitaisi kintaalla hakijoiden tekemälle työlle. Hakemusten työstäminen on pitkä prosessi, jossa järjestöt suunnittelevat kehitysmaiden kumppaneidensa kanssa pitkäjänteisesti tulevaa toimintaa.

Uusi hankehaku avattiin keväällä 2016, mutta pienemmällä euromäärällä ja jatkossa vain joka toisena vuotena tapahtuvana. Ensimmäisessä uudistetussa haussa tippuivat yllättäen pois kaikki ylioppilaskunnat ja lähes kaikki pienet, pääosin vapaaehtoisuuteen perustuvat järjestöt.

***

Hallitus teki muutoksia myös ohjelmatukea saavien järjestöjen rahoituskäytäntöihin. Aikaisemmin hakuvuorossa oli vuosittain osa hakijoista. Hakemukset noudattivat pitkälti edeltävää rahoitusraamia, ja ulkoministeri teki tukipäätöksen ohjelman sisällön perusteella.

Nyt järjestöt hakevat jatkorahoitusta yhtä aikaa ja kukin voi hakea mitä tahansa osuutta jaossa olevasta euromäärästä. Järjestöjen keskinäinen kilpailuttaminen antaa hallituksille mahdollisuuden rahoittaa etenkin sen omaan politiikkaan istuvia aktiviteetteja.

Tällaisen valintaperusteen käyttäminen olisi ristiriidassa yleisen näkemyksen kanssa, että kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö on osa suomalaista kehityspolitiikkaa, mutta täydentävästi. Järjestöillä on siinä oma erityinen ja tärkeä roolinsa.

Nyt on pelkona, että neljän vuoden välein tehtävässä hakuprosessissa tapahtuu poliittista ohjausta, mikä heikentää järjestöjen työn itsenäisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Samansuuntaisesta kehityskulusta sosiaalialalla kirjoittaa SOSTEn pääsihteeri Vertti Kiukas tuoreessa blogissaan.

Viestintä- ja globaalikasvatuksen (VGK) tukipäätökset ovat nekin herättäneet kysymyksiä, esimerkiksi Finnwatchin kohdalla. VGK-tuki on ollut sen tärkein julkinen rahoituskanava, mutta 2016 haussa sille ei sitä myönnetty. Näin siitä huolimatta, että Finnwatch on Suomen ainoa yritysten toiminnan vastuullisuutta seuraava järjestö ja että kestävä yritystoiminta kehitysmaissa on hallituksen kehityspolitiikan painopiste. Myönteistä on, että järjestöjen ääntä on kuultu ja vuoden 2018 haussa on korvamerkittynä tukea yritysvastuuhankkeille.

VGK-tuki on muutenkin ollut huomion keskipisteessä. Ensin sitä leikattiin rajusti, peräti 65 prosenttia, sen jälkeen se yritettiin siirtää Opetushallitukselle siten, että hakijoina olisivat voineet olla vain koulut ja yksityiset oppilaitokset. Järjestöjen rooliksi olisi jäänyt kumppanuus. Ne kuitenkin toimivat aktiivisesti tätä päätöstä vastaan ja onnistuivat.

VGK-tuen jyrkkä leikkaaminen on puhututtanut myös siksi, että vihapuheen ja ennakkoluulojen vähentäminen on tärkeämpää kuin koskaan kaikkialla Suomessa. Ymmärrystä globaaleista kehityskysymyksistä tarvitaan. Rahoituksen ja siten toiminnan painopiste on kuitenkin siirtynyt yhä enemmän eteläiseen Suomeen ja pääkaupunkiseudulle. Muualla maassa mahdollisuudet osallistua järjestötoimintaan, saada tietoa kehitysyhteistyöstä ja kestävästä kehityksestä sekä edistää globaalisti oikeudenmukaisempaa maailmaa ovat vähentyneet merkittävästi.

***

Ulkoministeriön vuosina 2016-2017 toteuttamien CSO-evaluaatioiden positiiviset tulokset eivät yllättäneet. Järjestöt tietävät tekevänsä hyvää ja tuloksekasta työtä, jota ne säännöllisesti arvioivat ja kehittävät. Järjestöjen vuoden 2017 kehitysyhteistyöstä saa hyvän yleiskatsauksen täältä.

Todistusaineistot kannustavista tuloksista eivät kuitenkaan ole vielä näkyneet järjestöjen rahoituksessa, mutta poliitikot nostivat asiaa esiin eduskunnan budjettikeskusteluissa ja monien puolueiden varjobudjeteissa on nykyistä hallitusta vahvempi sitoutuminen kehitysyhteistyöhön yleensä ja kansalaisjärjestöjen rooliin siinä.

Yksi nykyisen hallituskauden myönteinen asia on asianmukainen kansalaisyhteiskuntalinjaus, mutta kaiken kaikkiaan järjestöjen toiveet ovat suuntautuneet kohti tulevaa hallitusohjelmaa ja sen myötä uutta kehitysyhteistyön toimintasuunnitelmaa.

Esimerkiksi Kepan keväällä 2018 julkaisemat suositukset hallitusohjelmaan pitävät sisällään muun muassa seuraavia vaatimuksia: sitoutuminen YK:n tavoitteeseen ohjata 0,7 prosenttia bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön; vähintään 0,2 prosentin bruttokansantulo-osuus kaikkein köyhimmille maille; suunnitelma ja aikataulu sille, kuinka Suomi saavuttaa nämä tavoitteet 2030 mennessä; kansalaisyhteiskunnan toimijoiden rahoitus kasvatetaan viiteentoista prosenttiin Suomen varsinaisesta kehitysyhteistyöstä; kansalaisjärjestöjen rahoituksella mahdollistetaan myös järjestöjen kotimaassa tekemä globaalikasvatus, kehitysviestintä ja kehityspoliittinen vaikuttamistyö.

Kehitysyhteistyö on tärkeä työkalu taltuttaa globaalia eriarvoistumista ja edistää yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus perusoikeuksia kunnioittavaan elämään. Kansalaisjärjestöt ovat tässä työssä keskeinen osaaja.

Outi Hakkarainen
YTN järjestöalan taustaryhmän jäsen
10.12.2018